Voghera - Ovada - Celle Ligure, 130 km

27.2.2021 Voghera - Ovada, 70 km

Po-joen laakson ja Välimeren välissä on siis Apenniinien pohjoisia rippeitä, jotka voi ylittää monesta kohtaa. Valitsimme reitiksi Passo del Turchinon eli Turchinon solan, jonne kuljetaan Ovadan pikkukaupungin kautta, ja tie laskeutuu Voltriin Genovan lähelle.

Rauhallisia maalaisteitä pitkin pyöräilimme siis leppoisasti ensin Ovadaan, ja ohitimme monia nättejä pikkukaupunkeja.

Tortonan kujilla elämä näytti normaalilta, paitsi lähes kaikki käyttivät maskeja.

Madonna della Guardian kirkon Madonna-patsas on maailman suurin pronssipatsas (kullalla päällystetty), joka on sijoitettu rakennuksen päälle. Patsaan pituus on 14 metriä.

Viimeisillä 20 kilometrillä saimme esimakua tulevasta: nousimme pari sataa metriä kohti vuoria. Nämä nousut olivat kuitenkin kevyitä verrattuna esimerkiksi Kroatiaan, ja matka taittui helposti. Yövyimme taas vaihteeksi teltassa Orba-joen rannalla.

28.2.2021 Ovada - Celle Ligure, 60 km

Jatkoimme Orba-jokea seurailevaa SP456-tietä eteenpäin ja nautimme jälleen kauniista maisemista, vuorista ja pikkukaupungeista.

Campo Ligure

Vuoristomaisemaa

Masonen kaupungin jälkeen alkoi varsinainen Passo del Turchino, jossa noustiin noin 600 metriin. Sekin sujui ihmeen kevyesti, koska nousu ei ollut kovin jyrkkä. Huipulle päästyämme seurasikin sitten 600 metrin verran laskeutumista alas Voltriin Välimeren rantaan. 

Tästä alkoi alamäki, taustalla Välimeri on jo näkyvissä.

Voltrin rannalla.

Tämä reitti tuntuu olevan pyöräilijöiden suosiossa, sillä vastaan (ja ohitsemme) ajoi paljon urheiluasuisia polkijoita.

Genovan jätimme tällä kertaa väliin ja suuntauduimme länteen päin. Rannikolla tuuli melkoisesti, tällä kertaa myötäisesti, joten olisimme jaksaneet polkea pitempäänkin, mutta jäimme kuitenkin yöksi Savonan lähelle Celle Ligureen, vaihteeksi majataloon, lämpimän suihkun kautta lakanoiden väliin.

Pyörätie Varazzen lähellä.

Po-joen laaksossa (Ficarolo - Voghera), 240 km

24.-26.2.2021 Ficarolo - Suzzara - Caorso - Voghera, 240 km

Kolmen päivän ajan olemme nyt seurailleet Po-joen kiemuroita. Molemmin puolin jokea kulkee penkereille tehtyjä pikkuteitä. Jotkut on tarkoitettu pelkästään pyöräilijöille ja jalankulkijoille, joillakin sallitaan myös autoliikenne, mutta se on melko vähäistä.

Tyypillinen maisema Po-joen laaksossa. (Kuvassa näkyvä joki ei ole Po, vaan sen sivuhaara). Penkereiden päällä kulkee usein pyörätie.

Pyöräilimme välillä näitä teitä, välillä oikaisimme joen mutkia, ja kuljimme hiljaisia paikallisteitä. Albaniaan verrattuna ihmetytti, missä kaikki ihmiset ja eläimet ovat, sillä niitä näkyi todella vähän teiden varsilla.

Lampaita Casalessa.

Opimme mm., että kartantarkistuksia kannattaa tehdä mieluummin useammin kuin harvemmin. Onnistuimme selkeänkin tuntuisella reitillä pari kertaa ajamaan harhaan.

Toinen havainto on, että Italiassa kauppoja on yhtä harvassa kuin Suomessa, ja ne ovat useimmiten isoja marketteja. Kroatiassa ja Albaniassa totuimme siihen, että pikkukauppoja on joka kylässä, mutta Italiassa niitä saa hakea, ja kannattaa tarkistaa, että reitillä on kauppoja. Pari kertaa tuli kiire löytää kauppa ennen pimeää.

Vaikka maisemat tällä reitillä oliva tylsähköjä, ilmoissa ei ollut moittimista, ne olivat jopa lämpimimmät tähän asti matkamme aikana, lämpötila kohosi yli 20 asteeseen joka päivä. Vain pieni vastatuuli on ollut riesana.

Vaikka lämpötila laski öisin lähelle nollaa, yövyimme kolme yötä teltassa. Siihen oli monia syitä, mm. majoituspalveluita ei olisi ollut kaikkialla tarjolla. Säästimme myös majoituksen etsimisen ja varaamisen vaivan. Ja onhan telttailu nimenomaan korona-aikaan suositeltava yöpymistapa. Bonuksena herätys aamulla lintujen laulukonserttiin.

Tänään lähestyessämme Vogheraa maisema alkoi muuttua, ja näkyi jo pieniä kukkuloita ja kauempana sumuisia vuoria. Jos mielimme taas Välimeren rannalle, meidän pitäisi ylittää nuo vuoret, se onkin seuraava haaste.

Comacchio - Ferrara - Ficarolo, 80 km

Olemme pyöräilleet tähän asti tällä reissulla lähinnä pitkin Adrianmeren rannikkoa. Nyt jätämme sille lopullisesti hyvästit ja muutumme rannikkoihmisistä joki-ihmisiksi.

Pyöräilimme tänään aluksi Migliarino - Porto Garibaldi -kanavan vartta muutaman kilometrin, sitten maaseututeitä pitkin Ferraraan, ja sieltä Po-joen yli taas Veneton maakuntaan "keltaiselle" alueelle, jossa on vähemmän rajoituksia.

Ferrara on kaunis kaupunki, ja koko kaupunki ympäristöineen on Unescon maailmanperintökohde.

Portti vanhaankaupunkiin Ferrarassa.

Kaupungissa on noin yhdeksän kilometriä muureja, jotka on rakennettu 1400-1500-luvuilla.

Ferraran muuria.

Kaupungissa on myös paljon hienoja palatseja 1300-luvulta, jolloin Este-suku hallitsi siellä.

Este-linna Ferrarassa.

Siltoja matkan varrelta:

Silta Ostellatossa.

Sumuista Po-jokea ylittämässä.

Silta yli Po-joen.

Po on Italian suurin ja pisin joki, noin 650 kilometriä pitkä. Sen alkulähde on Italian ja Ranskan rajan lähellä Alpeilla, ja se laskee Adrianmereen. Sen varrella kulkee mukava, hyvin pyöräiltävä pikkutie, joka tosin on sallittu myös autoille, mutta sillä on vähän liikennettä. Sitä pitkin jatkamme nyt länteen päin. 

Big Benkö? Ei, vaan täällä päin vallitseva kirkkotyyppi.

Tänään päädyimme Ficarolon kylään, ja päätimmekin yöpyä vaihteeksi teltassa joen rannalla, kun yötkään eivät enää ole niin viileitä.

Po-joen varrella kulkeva tie.

Fano - Bellaria - Comacchio, 70 + 80 km

21.2.2021 Fano - Bellaria, 70 km

Jatkoimme Fanosta Adrianmeren rannikkoa seuraillen, ja pääsimme tänään Bellariaan asti. Rannan lähellä oli välillä mainioita pyöräteitä, joilla oli suorastaan tungosta sunnuntaikuntoilijoista: pyöräilijöitä, kävelijöitä, juoksijoita, rullaluistelijoita.

Pyörätie Riminin lähellä.

With a little help from my friends - eksyimme välillä sivupolulle, mutta saimme apua paikallisilta maastopyöräilijöiltä.

Ylitimme myös ensimmäisen maakuntien rajan, Marchesta Emilia-Romagnaan. Jälkimmäinen on juuri ehtinyt muuttua "oranssiksi" alueeksi, jota ei huomannut oikeastaan muuten kuin että ravintolat ja kahvilat olivat kiinni, ja ihmisiä liikkui vähemmän. Majoitusliikkeet saavat olla auki, mutta useimmat hotellit näyttivät suljetuilta.

Iltapäivällä alkoi muodostua sumua mereltä päin, joten valokuvia ei tullut otettua, eikä loppumatkasta jäänyt juurikaan jälkipolville kerrottavaa. Riminin ohitimme rantatietä pitkin, joten historialliset nähtävyydet jäivät nyt näkemättä, eikä niitä muutenkaan olisi erottanut sumun takia.

Sumuista Riminiä.

Emilia-Romagnan muuttuminen oranssiksi vaikutti matkasuunnitelmaamme siten, että jatkammekin rannikkoa pitkin hieman pitempään ensin "keltaiselle" Veneton alueelle ja sitten Po-joen laaksoa pitkin länteen päin. Näin vältämme myös Apenniinien vuoriston ylityksen.

Pyöräilijäystävällisiä liikenneympyröitä:

22.2.2021 Bellaria - Comacchio, 80 km

Koska aivan rannassa ei mennyt enää tietä, poikkesimme tänään hieman sisämaahan päin. Tällä kohtaa rannikkoa virtaa monia pikkujokia, joiden varrella on pikkukaupunkeja, maisemat muistuttavat vähän Hollantia.

Ohitimme myös Ravennan lähes olankohautuksella. Ravennassa on useita Unescon maailmanperintöluetteloon hyväksyttyjä rakennuksia sekä Dante Alighierin hautakammio, mutta tiellemme osui niistä vain yksi, Teoderikin mausoleumi, joka oli tietysti suljettu. Theoderic oli ostrogoottien kuningas, joka haudattiin mausoleumiinsa 500-luvulla.

Teoderikin mausoleumi 500-luvulta Ravennassa.

Asetuimme yöksi Comacchion viehättävään pikkukaupunkiin. Kaupungin perustivat etruskit 500-luvulla eaa., mutta vanhankaupungin ilme on ilmeisesti 1600-luvulta. Täällä on paljon pieniä kanavia ja hienoja siltoja, muistuttaa vähän Amsterdamia.

Trepponti-silta ("Kolme siltaa") on Comacchion tunnetuin silta ja kaupungin symboli. Silta on rakennettu 1630-luvulla.

Pasqualone-silta

Kanavaa ja Torre Civica, eli kellotorni.

Myös Comacchion sijainti on mielenkiintoinen. Lähellä on jokia, järvimäinen Valli di Comacchio, eikä merikään ole kaukana. Suosittelen kyllä tätä paikkaa, jos joskus osuu matkan varrelle.

Durrës - Ancona (lautta) + Ancona - Fano, 55 km

19.2.2021 Durrës - Ancona (lautta)

Adrianmeren tuolla puolen siintää Italia, jonne nyt halajamme. Astumme tänään Af Claudiaan, ja huomenaamulla meidän pitäisi saapua Anconaan.

Af Claudia valmiina lähtöön Anconaan.

Italia vaatii periaatteessa maahantulijoilta negatiivisen koronatestitodistuksen, mutta laivayhtiön lipunmyyjä sanoi, ettei sellaista tarvita. Nousemme laivaan siis ilman todistusta, mutta käymme mieluusti testissä Anconassa, jos sitä vaativat.

Satamassa tuli mieleen neuvostoajat, sillä meidän täytyi täyttää lomake, jossa kysytään mm. Italiaan matkustamisen syitä. Tunnen itseni rikolliseksi, tiedostan kyllä, ettemme saisi nyt matkustaa. Käytän FFP2-maskia ja menen suorinta tietä hyttiimme, enkä aio poistua sieltä matkan aikana. Laivassa tosin on melko vähän matkustajia, ja turvavälit on helppo pitää.

Aikomuksenamme on palata Suomeen Italian, Ranskan ja Saksan kautta maaliskuun loppuun mennessä. Matkalla on paljon epävarmuutta, eikä suunnitelmamme välttämättä toteudu, mutta etenemme päivän kerrallaan.

Italia näkyvissä.

20.2.2021 Ancona - Fano, 55 km

Passintarkastuksessa kysyivät edelleen maahantulon syytä, mutteivät koronatestitodistusta.

Laivasta poistuttuamme teimme ikävän havainnon: Sepon pyörän vaihteiden vaihtaja oli rikki. Emme voi syyttää laivafirmaa, sillä kiinnitimme pyörät itse, laivoissa voisi kyllä tietysti olla paremmat kiinnityssysteemit polkupyörille.

Siispä ensin pyöräkorjaamoon, josta löytyi sopiva osa 7-vaihteiselle pyörälle, se saa nyt kelvata.

Täältä saimme hyvää ja nopeaa palvelua, Sepon pyörä saatiin kuntoon.

Ancona näytti kauniilta ja aurinko paistoi, mutta emme jääneet nyt tutustumaan nähtävyyksiin, vaan lähdimme mieluummin pyöräilemään rannikkoa pitkin pohjoiseen. Oli mahtavaa taas pyöräillä maassa, jossa pyörätiet ovat ajokunnossa, autoilijat ajavat maltillisesti, eivätkä tööttäile turhaan. Ehdimme Fanon pikkukaupunkiin ennen pimeän tuloa.

Anconan satamaa.

Hajatelmia Albaniasta

Juliet Jonesin Sydän lauloi 1980-luvulla Albaniasta, "toisenlaisten sankareiden maasta". Tuskinpa Jonesin pojat olivat käyneet Albaniassa, vaan silloinen tuntematon maa oli vertauskuva paikasta, jossa kaikki oli toisin.

Nolottaa, että tietämykseni tästä maasta oli vähäinen ja ennakkoluuloinen. Kommunismin ja sulkeutuneisuuden ajasta on sentään jo 30 vuotta, eikä tavallinen turisti juurikaan huomaa enää merkkejä niistä - paitsi Enver Hoxhan rakennuttamat 750 000 betonibunkkeria, joita voi bongata etenkin rannikolla.

Hoxhan rakennuttamia betonibunkkereita.

Kokemukseni perusteella sanoisin, että nykyinen Albania on vastakohtien maa: on vuoristoa ja alavaa maata, rikkaita ja kerjäläisiä, kauniita maisemia ja rumia hökötyksiä, ökyautoja ja aasin vetämiä rattaita, loistavia asvalttiteitä ja kuoppaisia kärrypolkuja, rotukoiria ja kulkukoiria, roskaisuutta ja siistejä pihoja, puistoja ja rantoja.

Ennen kaikkea Albania on ystävällisten ihmisten maa. Koronatilanteen takia keskustelut heidän kanssaan jäivät valitettavan pinnallisiksi, niinpä nämä hajatelmani perustuvat enimmäkseen näköhavaintoihin pyöräillessäni pienellä 250 kilometrin pituisella siivulla rannikkoseutua. Suurin osa Albaniasta on vuoristoa, ja vuoristo-Albania eroaa suuresti rannikko-Albaniasta, luulisin.

Albania ei enää ole Euroopan köyhin maa, mutta kymmenen köyhimmän joukossa kuitenkin. Tämä näkynee mm. heikkona infrastruktuurina, jolloin maa on hyvin haavoittuvainen huonojen säiden sattuessa, seurauksena mm. tulvia ja sähkökatkoja.

Puiden hoitoa Fierissä.

Ja vaikkapa omalla alallani kirjastoissa: esim. Kroatiassa kirjastot näyttivät olevan lähes Suomen tasoisia, mutta täällä ne ovat jääneet suunnilleen 1970-luvulle. Vierailemissani kaupunginkirjastoissa ei ole ollut tarjota esim. toimivaa internet-yhteyttä asiakkaille.

Albanialainen kaupunginkirjasto näyttää vähän "1970-lukulaiselta" (Lezhë).

Liikenteestä 

Albanialaisten mielestä autolla kuuluu ajaa mahdollisimman lujaa nopeusrajoituksista huolimatta. Kaupungeissa liikenne on kaoottista ja puuroutuu helposti, kun teillä on jatkuvasti esteitä. 

Pysäköidä saa vaikka keskelle kaistaa, kunhan laittaa hätävilkut päälle. Olenpa nähnyt tilanteen, jossa kaksi autoa on pysähtynyt rinnakkain tukkien risteyksen, ja kuskit keskustelevat keskenään avointen ikkunoiden kautta, kiireettä.

Auton äänitorvea kuuluu soittaa aina ennen mutkaa, tunnelia tai muita kohtaamisia. Tööttäys toimii sekä ystävällisenä tervehdyksenä että varoituksena. Ärsyttävintä pyöräilijän kannalta on, kun takana tuleva auto tööttää "varoitukseksi", vaikka pyöräilijä on jo hyvin kuullut lähestyvän auton äänen.

Jalkakäytävät ja pyörätiet (niitäkin periaatteessa on!) ovat usein kulkukelvottomia (kuoppaisia, kannettomia reikiä, roskaisia, pysäköityjä autoja), joten jalankulkijat ja pyöräilijät joutuvat käyttämään autojen ajokaistoja, mikä puolestaan hidastaa autojen liikkumista.

Yllättävän sujuvasti liikenne kuitenkin soljuu omilla Albanian säännöillään, eikä onnettomuuksiakaan ilmeisesti satu kovin usein.

Vlorë - Divjakë - Durrës, 74 + 56 km

16.2.2021 Vlorë - Divjakë, 74 km

Tällä kertaa löysimme hiljaisemman SH8-tien Vlorësta Fieriin, ja se olikin tosi hiljainen. 

Hyvästit Vlorëlle. Näkymä SH8-tieltä.

Saimme ajaa rauhassa vähän rapistuneella ja kuoppaisella tiellä. Tietä ei selvästikään enää ylläpidetä, kun vieressä menee hieno moottoritie, autostradë.

Tämä betoninen "oikopolkusilta" löytyi karttasovelluksen avulla.

Fierin jälkeen poikkesimme taas mukaville maalaisteille ja Divjakë-Karavastan kansallispuiston alueelle. Yöksi jäimme Divjakën pikkukaupunkiin.

17.2.2021 Divjakë - Durrës, 56 km

Aamulla käväisimme pikaisesti tutustumassa kansallispuistoon. Se muodostuu Karavastan laguunista, sen ja Adrianmeren välisestä leveähköstä hiekkakaistaleesta ja mäntymetsästä. Alueella pesii paljon lintuja, mm. harvinainen kiharapelikaani (Dalmatian pelikaani). Sitä emme tällä kertaa tavanneet, mutta sen sijaan näimme paikoillaan lekuttelevan tuulihaukan, hiirihaukan, haikaroita, kalkkunoita ja kanoja.

Kansallispuistoon oli rakenneltu luontopolkuja.

Matkalla Durrësiin vastaamme tuli 

kaksi retkipyöräilevää nuorta miestä, joiden kanssa vaihdoimme kuulumisia. Toinen oli kotoisin Maastrichtistä, toinen Seattlesta. Hekin olivat pyöräilleet jo pitkään monissa maissa, ja aikoivat jatkaa ainakin Sarandëën asti... Heillä tuntui olevan aikaa, sillä mainitsivat, että kenties jatkaisivat keväämmällä pohjoismaihin asti. Kenties tapaamme Suomessa!

Durrësissa asetuimme samaan tuttuun majapaikkaan, jossa yövyimme aiemmin.

Matkallamme nähtyjä lintuja:

Tämä harmaahaikara suunnittelee varmaankin jo muuttoa Suomeen.

Kalkkunapari Divjakëssa.

Kyyhkyslakka Vlorëssa. Lienevätkö kirjekyyhkyjä?

Lunta ja pakkasta Balkanilla - ja käännös pohjoiseen

Ei olisi uskonut, että koemme toistaiseksi kylmimmän sään matkamme eteläisimmässä paikassa. Tosin viime päivät ovat olleet harvinaisen kylmiä kaikkialla Balkanilla. Mm. Albanian sisämaassa ja vuoristossa on satanut runsaasti lunta, ja liikenne on ollut vaikeuksissa. Täällä Vlorëssakin sateli muutamia lumihiutaleita eilen, mutta maa ei jäänyt valkoiseksi. Viimeksi täällä on nähty lunta kuulemma kymmenen vuotta sitten.

Hautaamme nyt lopullisesti haaveen pääsystä Kreikkaan. Emme lähde edes Albanian eteläisimpään osaan Sarandëën, sillä tie kulkee Llogara Passin kautta, jossa noustaan ensin tuhanteen metriin ja laskeudutaan saman verran alas. Myös tuolle tielle on nyt satanut runsaasti lunta. 

Ei myöskään ole varmaa, ovatko Kreikan ja Albanian raja-asemat edes auki.

Tämän matkamme eteläisimmäksi pisteeksi jäi siten Vlorën lahden pohjukassa sijaitseva Orikum, jonne pyöräilimme rantatietä pitkin pari päivää sitten. Tie oli mukava (muistutti hieman Kroatiaa), mutta Orikum oli tylsähkö, entinen sotilastukikohta, jossa nykyään tosin on jo paljon hotelleja, ravintoloita ja venesatama.

Eteläisen Albanian lumihuippuiset vuoret näkyivät Orikumiin.

Kun löysimme tänään myös pyöriimme sopivat sisärenkaat (moottoripyöräliikkeestä), olemme valmiita jatkamaan matkaa taas huomenna - takaisin päin.

Vlorë - kaunista ja rumaa

Vlorë on kummallinen sekoitus kaunista ja rumaa. Parasta on meri ja ranta-alue Lungomare, jota on kunnostettu vasta pari vuotta sitten EU:n tuella. Sen sanotaan olevan ainutlaatuista Albaniassa, ja kaupungin moderneinta osaa:

Lungomareen kuuluu myös viiden kilometrin mittainen pyörätie.

Meneillään on myös pienen vanhankaupungin kunnostusprojekti. Kauniit värikkäät talot ovat harmittavasti jääneet piiloon harmaiden uudempien talojen taakse.

Onkohan tämän talon rakentaminen jäänyt kesken? Vastaavia keskeneräisiä autiotaloja näkee Albaniassa paljon.

Myös Vlorë on alunperin muinaisten kreikkalaisten 500-luvulla eaa. perustama siirtokunta. Tuon ajan jäänteitä ei nykyisessä Vlorëssa juurikaan näy, vaan niitä löytyy lähinnä muutaman kilometrin päästä Kaninën linnoituksesta, joka on peräisin 300-luvulta eaa. 

Ottomaanien ajalta on säilynyt Muradien moskeija (v. 1557), joka näyttää "antiikkiselta", ja onkin Albanian vanhin:

Vlorë oli merkittävä paikka myös Albanian itsenäistymisen kannalta, sillä Albanian ensimmäinen pääministeri Ismail Qemali julisti maan itsenäiseksi siellä vuonna 1912. Siitä on muistona huikea 17-metrinen itsenäisyysmonumentti Lipun aukiolla (Sheshi i Flamurit).

Itsenäisyysmonumentti on valmistunut vuonna 1972.

Vlorë ehti olla myös maan ensimmäinen pääkaupunki pari vuotta, kunnes italialaiset miehittivät sen ensimmäisen maailmansodan aikana. Nykyisin Vlorë on Albanian kolmanneksi suurin kaupunki ja tärkeä satamakaupunki.

Lipun aukiolta lähtevät huomaamattomat portaat ylöspäin, ja sieltä löytyy yllättäen laaja sotilashautausmaa ja muistomerkki.

"Kunnia kansakunnan marttyyreille", lukee tässä muistomerkissä sotilashautausmaalla.

Vlorën edustalla häämöttää myös Albanian suurin saari, Sazan, joka sijaitsee Adrianmeren ja Joonianmeren rajalla. Saari on toiminut mm. Saksan ja Italian sekä myöhemmin Neuvostoliiton sukellusvenetukikohtana. Se on asumaton, ja nykyisin kansallispuistona.

Sazan auringonlaskun aikaan, vasemmalla Karaburunin niemimaata.